Arkisten paineiden keskellä itse kunkin oma elämä tuntuu välillä toivottomalta. Lapset kinastelevat jatkuvasti, yöt ovat aina rikkonaisia, korvatulehduskierre ei lopu koskaan eikä keskimmäinen ikinä lähde karjumatta ovesta ulos. Mistään ei tule mitään.

 

Olen pohtinut sitä, miten tärkeää on toivon ylläpitäminen silloin, kun elämässä on pitempiaikaista kuormitusta. Sen kyvyn vaaliminen ja kehittäminen, unelmoiminen, uskominen. Tietynlainen optimismi. Että kyllä tämä joku päivä vielä paremmaksi muuttuu. Kaikki järjestyy. Tämä on nyt tämä vaihe.

 

Monien toiveikkuus vahvistuu muiden seurassa. Samassa elämäntilanteessa olevat ymmärtävät omaa huolta ja jo siitä puhuminen tuntuu hetkellisesti helpottavan omaa oloa. Emme olekaan ainoa perhe, jolla on tällaista, eikä meidän lapsi ehkä olekaan niin hitaasti kehittynyt tai poikkeava.

 

Toivo voi nousta myös vanhasta muistosta tai tulevan haaveilusta. Tärkeät sanat, katse tai kosketus voivat ankkuroitua mieleen niin vahvasti, että ne löytyvät sieltä hädän hetkellä. Jotkut auttavat toivon säilymistä jollain konkreettisemmalla tavalla, vaikkapa valokuvalla. On naisia, jotka ostavat kauneimmat korkokenkänsä elämänsä raskaimmalla hetkellä. Ne voivat olla vuosikausiakin käyttämättä, mutta symboloivat jossain tallessa olevaa omaa naiseutta, elinvoimaa ja elämäniloa. Toiset taas keräävät harrastusvälineitä intohimoisesti siinä toivossa, että joskus lasten kasvettua niille on oikeasti aikaa. Eiköhän siinä perisuomalaisessa lottoinnossakin ole samasta asiasta kyse. Unelmasta, joka tekee hetkestä kevyemmän.

 

Mikä auttaa sinua olemaan toiveikas? Millä sinä nostat itsesi avuttomuudesta ja ahdistuksesta, millä palautat silmiisi luottamuksen tuikkeen? Sen, jota lapsesi sinulta tankkaa, ja jonka voimalla saatkin sanottua joskus: ”Kulta, kyllä mä uskon, että sä tän vielä opit!”