Minulta kysytään välillä, että onko se psykologin työ semmoista, että pää kallellaan ja otsa pikkuisen kurtussa pyydetään asiakasta kertomaan, miltä hänestä nyt tuntuu. Onhan tuo parodia varmaan osittain totta. Mutta paljon enemmän se on asettumista asiakkaan asemaan ja sen miettimistä, miltä hänestä tuntuu. Eikä tietenkään vain miettimistä, vaan ääneen sanomista, arvailua, ehdottamista: ”Mahtaisiko olla niin, että…”

 

Kuulostaa vanhemman työltä, eikö? Vanhempien rinnalla kulkijahan lasten psykologi onkin, kun tarkoituksena on auttaa lapsia paremmin tutuiksi omien tunteidensa kanssa. Ilmaisemaan niitä monipuolisesti ja ikätasoisesti, vähitellen tunnistamaan, mitä siellä oman käytöksen takana on. Omassa työssäni tapaan lapsia, joiden perimmäisten tunteiden selvittelemiseksi saa välillä tehdä salapoliisitöitä. Joskus pelko-oireisen lapsen sisällä onkin hyvin vihainen tyttö tai poika ja vastaavasti aggressiivisesti käyttäytyvälle lapselle on iso juttu tunnistaa, mikä kaikki häntä pelottaa ja miksi. Kun pohjimmaiset tunteet tulevat tunnistetuiksi ja ymmärretyiksi, lapsen käytös usein vähitellen helpottuu.

 

Tunteiden sanoittaminen kotona arjessa on kuitenkin monelle isälle ja äidille vaikeaa, eikä siitä välttämättä ole kokemusta omasta lapsuusperheestä. Ikävät negatiiviset tunteet on voitu oppia vaikenemaan kuoliaaksi ja olettamaan, että sillä ne paremmin laantuvat. Joskus vanhemmat myös pelkäävät asioiden – sekä positiivisten että negatiivisten – puheeksi ottamista lasten kanssa, koska lasten reagointi ahdistaa jo etukäteen. Eli siis tunteet pelottavat. Omat ja lasten.

 

Tunteiden sanottamista voi ja kannattaa kuitenkin opetella, koska sitä kautta vaikeatkin tunnelmat kesyyntyvät ja tulevat paremmin omaan hallintaan, psyykkinen itsesäätely kehittyy. Kun vanhempi puhuu myös omista tunteistaan, hän antaa sitä kautta mallia lapsille. Eikä se lasten tunteista puhuminen tarkoita tuntikausien sessioita sängyn laidalla, vaan siinä kaiken touhun keskellä sen muistamista, että lapsen käytös on kommunikointia siitä, miltä hänestä tuntuu. Sitä kannattaa seurata ja yrittää päästä jyvälle siitä logiikasta, miksi lapsi käyttäytyy näin, puhua siitä. Olla ääneen kiinnostunut, ei ylhäältä päin katsova ja valmiiksi tietävä. Itselläni ainakin viuhuu usein iso osa tilanteista ohi ja vasta myöhemmin joskus ymmärrän jonkin olennaisen asian ja sitä kautta lapsen reagoinnin. Mutta armollista on, että asioihin voi aina palata. Voi sanoa, miten jäi miettimään eilistä tai pahoitella omaa yksioikoisuuttaan. Ymmärretyksi tuleminen toimii jälkijunassakin. Ehkä on tarpeen sanoa, että tämä ymmärryspuhe ei tietenkään tarkoita sitä, että pelkästään ymmärretään kaikkea. Lapsen käytökselle on myös asetettava rajat. Vaikka pahalta saa tuntua, mitä tahansa ei saa tehdä.

 

Lopuksi vielä positiivisten tunteiden sanomisen tärkeydestä. Miksi ne meinaavatkin hukkua vaikeiden tunteiden alle! Innostus, ylpeys, helpotus, onnistuminen, kärsivällisyys, tyytyväisyys. Muistetaan sanoa niistäkin, sekä omista että lasten. Vaikuttaa kummasti ilmapiiriin.