Kävin Ruotsin risteilyllä. Metroasemalla odotellessa vieressä seisova suomalaisperhe teki suunnitelmaa päiväohjelmasta; minne mennään ja missä järjestyksessä. Tunnelma oli leppoisa ja äiti näytti metrokarttaa kouluikäisille lapsilleen kysyen heidän mielipidettään. Lause, jonka äiti keskustelun päätteeksi sanoi, oli niin kaunis, että pinnistelin koko päivän muistaakseni sen ja kirjoitin lopulta talteen. ”Minäkin olen sen kannalla.”

 

Tavallinen lause. Väitän silti, että arjen tuoksinassa itse kussakin perheessä vallan valtikka poukkoilee paljon aikuisten tunteiden ja tarpeiden mukaan, ei lasten. Esimerkiksi kun aikuista väsyttää tai stressaa, suitset voivat olla tarpeettoman tiukalla, jolloin lasten toiveilla ole mitään väliä – tai sitten juuri silloin ei jaksetakaan olla jämptejä vaan annetaan lasten mellestää aivan liikaa. Joskus taas vanhemmalla on ylipäätään vaikeutta sietää lapsen kiukkua ja sen takia hän antaa vaikeissa tilanteissa päätösvallan lapselle. Liiallinen kontrollintarve puolestaan saattaa tehdä vanhemmasta kävelevän kaukosäätimen, joka ei anna isonkaan lapsen tehdä juttuja itsenäisesti saatika kävellä itseään metriä kauempana. Tätä näkyy varsinkin matkoilla, jolloin aikuinen on epävarma. Eli ansoja löytyy molemmista päistä.

 

Päätöksentekoa voi opetella samalla kaavalla kuin monia muitakin asioita elämässä. Pidän siitä, miten Erna Furman on nämä kehitysvaiheet luokitellut: ensin vanhemmat tekevät lapsen puolesta, sitten tehdään yhdessä, sen jälkeen vanhempi ihailee vieressä kun lapsi tekee ja sitten lapsi tekee itsenäisesti. Eikö kuulosta helpolta? Valitettavasti kuitenkaan sellaista yksityiskohtaista manuaalia ei ole tehtykään, jossa kerrottaisiin, miten toimia missäkin tilanteessa minkäkin ikäisen lapsen kanssa. Mutta tärkeää olisi, että pidettyämme riittävästi ensin ohjia itsellämme me aikuiset olisimme herkkiä lasten tarpeille, joustaisimmekin sen mukaan, mitä lapsi tarvitsee. Kliseisesti sanottuna kasvaisimme lastemme mukana. Antaisimme lapselle sopivan kokoisia asioita pohdittavaksi. Pienen kanssa päätös voi olla se, että hän valitsee paidan värin. Isomman lapsen kanssa taas vaikkapa yllä kuvattu tilanne. Teini-ikäisten mielipiteen kuuntelu se vasta tärkeää onkin, vaikka sieltä tulisikin se ”Emt”-vakiovastaus.

 

Ihmisten välisessä kohtaamisessa on kuitenkin monta muuttujaa, ja niinpä aika harvassaan ovat ne hetket, jolloin kaikki sujuu kuin leikiten, vaikka kuinka yrittäisi. Siksikin tuo metroasemalla ikuistamani tilanne tuntui niin hienolta ja aidolta. Minua vain jäi harmittamaan, etten käynyt sitä tälle perheelle sanomassa, ja päätin antaa kehut näin julkisesti. Jatkakaa samaan malliin!